Olen kotoisin pohjoisesta, mutta koska tämänhetkinen opinahjoni sijaitsee Tampereella, puksuttelen vuodessa tuhansia kilometrejä Valtion Rautateiden junilla. Palasin juuri vapun vietosta kotipaikkakunnaltani, mikä tarkoitti puolenkymmentä junassa vietettyä tuntia. Alkumatka taittui niissä ihanissa, päältä sinihopeisissa lotjissa, jotka ovat kesällä kuumia kuin saunat, talvella kylmiä kuin pakastearkut ja joiden sisätiloissa leijuu aina hienoinen pölypilvi. Ihan totta, minusta junalla matkustaminen on paras matkustusväline, ellei yksityiskonetta lasketa. On tilaa liikkua ja kyyti on tasainen ja hiljainen, ihan toista kuin bussissa joka hyppii ja heittelehtii kuin ratsastajansa sangriat salaa juonut aasi. Lisäksi junalla matkatessa tulee tunne, ettei paha maailma yllä tänne; et pääse nettiin, joten ei tarvitse hermoilla, onko vieraskirjassa puhjennut taas kriisi, ja jopa koulutehtävien tekoa ei pidetä välttämättömänä. Puhelimessakaan ei voi puhua, koska kuuluvuus häviää vähän väliä- ristiriitainen seikka maassa, jonka kansa hurahti Nokiaan jo pieni ihmisikä sitten. Mutta mikänä yllämainituista seikoista ei voi peitota sitä asiaa, joka tekee junassa matkustamisen kertakaikkiaan ihanaksi. Tämä piste iin päälle on junan ikkunoista näkyvät maisemat. Ainakin jokakuukautisella matkallani 90% matka-ajasta taittuu mitä upeampien kansallisromanttisten maisemien läpi: milloin ikkunoista aukeaa sykähdyttävä järvimaisema, milloin lähes paatoksellinen suo, ja jo seuraavassa hetkessä ikkunoista vilkkavat suuret pellot ja niitä täplittävät ladot ja muut suloiset vanhat rakennukset. Oli vuodenaika tai säätila mikä tahansa, Suomen maisemat näyttäytyvät minusta aina junan ikkunasta upeina. Itse asiassa niin upeina, että vain hienoinen aste-ero estää niitä olemasta imeliä.