Kuka olisi uskonut, että iltaan ajoitettu Pepsi Maxin hakureissu voisi muuttua matkaksi keijukaisten ja haaveiden maailmaan? Tampereen taivas on ollut koko päivän tympeän harmaa, vihmoen välillä lyhyitä sadekuuroja. Tulitikkuaskin kokoisessa asunnossani olen katsellut harmaata taivasta mieli aivan yhtä harmaana. Lopulta, vähän yhdeksän jälkeen, sade loppui, ja avoinaisesta parvekkeen ovesta tuulahti sisään niin viekoitteleva kesäillan tuoksu, että kiskaisin kengät jalkaan ja painuin ulos, vakaana tarkoituksenani käväistä vain lähi Siwassa ostamassa Pepsi Maxia. Tiedättekö sen herkän hetken kesäilloissa, sen, joka saapuu juuri ennen hämärää? Sateen jälkeen ilma on kuin paksu, pehmeä pellavapyyhe, kukat ja nurmi tuoksuvat huumaavasti ja kaikkialla lepää epätodellinen... jokin. Se ei ole hämärä, sillä tämä saapuu juuri ennen hämärää. Olen nimennyt sen mielessäni Rouva Harsoksi. Rouva Harso kietoo kaikki huntuunsa, joka sisältää sen kaiken: lämmön, tuoksu, ilman kosteuden, lintujen vaimeat äänet. Vain hetkisen Rouva Harson kannoilla saapuu hämärä, mutta tuona hetkenä ennen hämärän saapumista tavallinen kaupunkimaisemakin on kiehtova ja salaperäinen. Juuri Rouva Harson takia päätin laajentaa kauppamatkaani, ja koukkasin reitiltäni itään. Tarkoituksenani oli kiertää eräs puisto, mutta jokin sai minut poikkeamaan reitiltäni. Ja sitten se ilmestyi Rouva Harson ihmeellisestä hunnusta: kaunis, vanha puutalo, ikkunat laudoitettuna ja räystäät murheellisesti repsottaen. Puiston reunalta kohosi pienen korttelin kokoinen asumaton puutaloalua. Aivan mykistyin sitä katsellessa. Koko talo tuntui tuikkivat vaimeaa taikaa ja kuiskivan menneitä tarinoita. Lähdin kiertämään rakennuksia kuin kissa kuumaa puuroa tuijottaen haltioituneena juovaisten ikkunoiden takaa siintäviä repaleisia verhoja. Kurkin aidan raosta pihoihin, jotka olivat kuin satun puutarha villiintyineine kasveineen. Se oli kaunista. Aivan uskomattoman kaunista. Todellakin, saattoi lähes nähdä nyt jo laudoitettujen ikkunoiden takana ennen eläneet perheet. Koko alue huikui hellää, rauhallista onnen tunnetta kuin kynttilä, joka hohtaa valoa pimeään talvi-iltaan. Myönnettäkööt, autioilla rakennuksilla on aina samankaltainen vaikutus minuun. Olen käynyt elämäni aikana kymmenissä autioituneissa kouluissa, kyläkaupoissa, asuintailoissa ja seurahuoneissa. Kotiseutuni pohjoisessa on niitä pullollaan. En koskaan mene sisään väkivalloin, särkien ikkunaa tai vastaavaa. Ilman sitäkin on helppo päästä sisään, jos tietää konstit. En koskaan myöskään mene taloihin vahingonteko mielesäni. Haluan vain katsella ympärilleni ja imeä talon ilmapiiriä sisääni. En myöskään mene taloihin taloudellinen hyöty mielessäni. En vie talossa näkemiäni esineitä muutamaa poikkeusta lukuunottamtta. Mukaan on tarttunut muutama wanha naula, pari rikkinäistä kahvikupin korvaa ja erään matkustajakodin seinän takaa pursuneesta pinosta napattu vanha sanomalehti. Mutta takaisin tähän iltaan. En voinut uskoa, että jotain niin kaunista, puhdasta ja rauhallista voisi löytyä lähes Tampereen keskustasta. Samalla tunsin myös suurta surua: upea, kaunis talorykelmä seisoi ränsistyneenä ja hylättynä keskellä suuria, sieluttomia kerrostaloja. Olisin halunnut pelastaa talovanhukset, kietoa ne lämpimään huopaan ja helliä. Sydäntäni puristi, kun mietin, miten ihania asuntoja niihin olisi saanut. Ne olivat niiiiin kauniita! Kävellessäni puistoa pitkin pois vilkaisin tuon tuosta olkani yli. Talovanhukset jäivät seisosomaan paikalleen, mutta minusta tuntui että ne vilkuttivat minule repaleisilla ikkunaverhoillaan. Kun käännyin viimeisen kerran katsomaan, oli puisto ja Rouva Harso peittänyt kaunokaiset näkyvistä. Raskain sydämin kuljin kotiin, laskien matkallani meneillään olevia parvekeremonteja miettine, miksi meillä on niin kova himo korjata kymmenen vuotta vanhoja kerrostalonkolhoja, samalla kun annamme niin kauniin osan historiaamme lahota pystyyn