Reissasin eilen Käpy-Citystä Tampereelle kaverini auton kyydissä. Oikeastaan sana "auto", on vähän liikaa sille kotterolle, joka muistuttaa erehdyttävästi valkoista puhelinkoppia pyörillä. Kys. puhelinkoppiin ahtautuivat eilen höpökeisarinna, kaverini, läppärini, jättiläismäinen eväslaukku ja kaverini kaksi (onneksi pientä) koiraa. Kuopion kohdalla pysähdyimme ABClle ostamaan jätskit, jolloin ratin kääntelystä vastannut kaverini huomasi, että bensa oli melko lopussa. Pähkäilimme hetken, ostammeko bensaa täältä, vai vasta seuraavalta Shelliltä, kaverillani kun on Shellin kortti. Yhteistuumin päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja matka pitkin kesäisiä teitä puhelinkopin kyydissä jatkui. Pian huomasimme, että olimme tehneet kohtalokkaan virheen bensan suhteen. Bensan vähästä määrästä kertova valo alkoi vilkkua lähes heti, eikä ainoatakaan bensa-asemaa näkynyt mailla eikä halmeilla. Olimme jo aivan varmoja, että kiesi jättää meidät tienposkeen, ja mietimme jo, miten paljon taksimatka lähimmälle huoltsikalle maksaisi. Kilometrit taittuivat kireässä, jännittyneessä hiljaisuudessa, ja jopa takapenkillä matkustavat koirat tuntuivat odottavan, milloin puhelinkoppi hyytyy tielle. Juuri kun olimme luopumassa toivosta, meidän armahdettiin: näimme kyltin, joka kertoi lähimmän bensa-aseman (ja vielä Shellin!) olevan 10 kilometrin päässä.Tämä valoi toivoa paitsi meihin, myös puhelinkoppiin, joka ampaisi uutta voimia saaneenaa liikkellee kohti pelastusta! Viimeisillä tipoilla auto ryömi perille- odotimme puoleksi että se olisi tehnyt tenän huoltsikan pihalle. Voi sitä riemua! Puhelinkoppi lähes hyppäsi ilmaan siitä huutomyrskystä, joka auton sisällä puhkesi! Ja kuka sanoi, että autolla matkustaminen on tylsää?