Päivällinen kaupunkireissu Käpy-Cityssä osoittautui hyvin jos ei mielenkiintoiseksi tai miellyttäväksi, niin ainakin värikkääksi kokemukseksi. Ilmeisesti Tampereella asuminen alkaa vaikuttaa, sillä pynttäydyin kiireestä kantapäähän kuin pahinkin pissis ennenkuin suostuin pistämään nenäni ulos ovesta. Olin hyvin tyytyväinen asuuni, johon kuului kapeankapeilla, solmittavilla olkaimilla varustettu smokkietumuksellinen punasävyinen kukkamekko hulmuavine helmoineen, ruskeapronssiset korkeakorkoiset kiilakorkosandaalit, pronssinvärinen laukku, suuret korvakorut ja hilurannekoru. Kokonaisuuden täydensivät parantunut rusketus ja kevyt meikki. Iloni oli kuitenkin ennenaikaista, sillä heti tepstueltuani kaupungin porteista (kuvaannollisesti) sisään, törmäsin satunnaistuttavaani, joka huusi niin että tori kaikui "Sullahan on krapula!". Jaa-a, se siitä kesäisestä hehkeydestä. Pitääkin Pepsille ilmoittaa, että Pepsi Maxia kurlaamalla saa krapulan. Parikymmentäminuuttia tämän jälkeen täysin tuntematon 55 kaljamaha pinkaisi perääni, ja tiedusteli, olinko kenties venäläinen. Minä, vihreäsilmäinen elovenablondi! Olin niin järkyttynyt etten hetkeen saanut sanaa suustani. Onneksi kuitenkin sain puhekykyni takaisin ennenkuin rumistus kysyi yhden varvin hintaa- oli se sellainen peräkammarin poika, että varmasti olisi kysynyt. Ja eiköhän mokoma jäänyt roikkumaan perääni! Oli kuulema palkittu valokuvaaja. Teki mieli pyörähtää korot kirskuen ympäri ja takoa moiselle kaksijalkaiselle sialle päähän, että vaikka olenkin blondi, en ole idiootti. Harkitsin hetken että olisin takonut ukon sinisenkirjavaksi ostamallani lahjapaperirullalla, mutta tyydyin kastomaan mokomaa niin rumasti, että matoselle tuli ihan kiire. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun keski-ikäiset, alkoholisoituneet miehet innostuvat minusta. Toissapäivänä tepastelin samaisen Käpy-Cityn rantaa pitkin pukeutuneena tällä kertaa vaalean beigeen lyhyenläntään rimpsuhameeseen ja samansävyiseen söpöön toppiin. Jalkaani olin sujauttunut taas kiilakorkosandaalit (ne tekevät säärilleni jotain johon muut kengät eivät kykene), tällä kertaa kultaiset, ja olin vyöttäynynyt paitsi kultaiseen vöyhön myös koristanut itseni kultasilla korva- ja rannekoruilla ja sitaissut kaulaani pitkän kultakorun. Tiedän kyllä, ettei siankorvasta saa silkkikukkaroa, mutta ei ole vaatteideni vika, että näytän siltä kuin näytän, seinästä reväistyltä tai sillan alta vedetyltä, joten kieltäydyn verhoamasta itseäni burkhaan. Kuten jo sanottu, tepsuttelin siis rantaa pitkin. Yhtäkkiä joku huutaa perääni, ja takavasemmalta syöksähtää kuinkas muuten kuin viisvitonen, kaljamaihen miessukupuolen edustaja, joka alkaa suu vaahdossa kehua kauneuttani. En tajunnut olla tarpeeksi tyly, joten mokoma kuvatus alkoi vuolaasti kertoa olevansa kuvanveistäjä ja saaneensa suoranaisen inspiraatiovyöryn nähdessään minut. Tulipa tässä taas opittua jotain uutta, nimittäin se, mikä olin edellisessä elämässäni. Ilmiselvästi jonkin keskiaikaisen taiteilijan muusa. Mikä vahinko, ettei silloinen kauneuteni säilynyt nykyisyyteen. Merkillistä, miten olen aina herättänyt vastakaikua vain viiskyt plus miehissä; vaikka kirmaisin pitkin kukkaketoa pelkkään kermavaahtoon verhoutuneena, tavoittelemani yleisö, eli kakskyt plus miehet, korkeintaan juoksisiavat pakoon, mutta saisin perääni lauman eläkeikää lähestyviä kaljamahoja. Tasan ei käy onnenlahjat, huokaan, ajatellessani paria kaveriani. Vaikka heidät pistäisi nurinpäin pottusäkkiin ja lapioisi apulantaa päälle, saisivat he hetkessä ympärilleen ihailevan lauman juuri näitä kakskyt plus uroita.